Hyvän ystävänsä Fyysikon luona nti Elinor ei voinut olla ottamatta esille aikaa, tai siis ajattomuutta. 

Eikö aikaa todella ole, nti Elinor ihmetteli ja tarkasteli takkatulen loimua punaviinilasin läpi –  miten kaunista!

Rakas ystäväiseni, sanoi Fyysikko, sillä takkatuli ja punaviini olivat lumonneet hänetkin. Rakas ystäväiseni, kyllä aika on ja se virtaa tulevaisuudesta menneisyyteen. Meille ihmisille nimittäin. Ajan virta, tai siis kokemus siitä, on meidän pikkuruisten mutta kekseliäiden aivojemme tuote. Mutta absoluuttista nykyhetkeä meidän mittaamattomassa universumissamme ei ole.

Mistä kokemus sitten tulee, jos nykyhetkeä ei ole? Nti Elinor siirteli viinilasia silmiensä edessä edestakaisin. Nyt se peittää tulen, nyt ei. Nyt peittää, nyt ei. On nykyhetki, joka ei ole sama kuin edellinen hetki. Seuraavasta ei tiedä, se voi olla mitä vain. Vaikka maailmantalous olisi romahtanut juuri... nyt!

Ehkä kokemus on harhaa, jotta pysyisimme perillä maailman muutoksista, Fyysikko arveli. Olento pysyy todennäköisemmin elossa, kun kykenee erottamaan, mitä on jo tapahtunut siitä mitä voi tapahtua, mutta ei ole vielä tapahtunut. Tai mikä oli syy, mikä seuraus. 

Kun vierellä on hyvä ystävä, mittaamatonkin kutistuu inhimillisen kokoiseksi, nti Elinor totesi mielessään ja vajosi syvemmälle nojatuolin pehmeyteen. Siinä on syy ja seuraus, joka ei muutu. Vaikka olisikin pelkkää harhaa.